Käytännön toteutus
Aluksi etäopetuksen lähtökohtana oli lähinnä luokkaopetuksen siirtäminen etäopetukseen sopivaksi. Oppilaat ovat käyttäneet vuodesta 1996 samoja oppikirjoja kuin koulumme oppilaatkin ja osittain tehneet myös samoja kokeita. Kokeet lähetämme etäkouluihin, joissa luokanopettaja tai joku muu valvoo niiden tekemistä, sitten ne lähetetään meille korjattaviksi ja me lähetämme ne taas takaisin. Joku opettajista on kokeillut myös kokeen tekemistä johonkin oppimisalustaan. Oppilaan tuntiaktiivisuus on otettu huomioon oppilasarvioinnissa ehkä painotetummin kuin tavallisessa luokkaopetuksessa. Olemme myös muokanneet opetussuunnitelmia paremmin vastaamaan etäopetuksen mahdollisuuksia.
Opettajien käytössä on ollut etästudion tilassa oleva monitoimilaite, jolla tehtäviä voi myös faksata etäoppilaille. Lisäksi aikaisemmin on hyödynnetty Microsoftin Netmeeting-ohjelmaa ja myöhemmin esim. Adobe Connect pro-alustaa. Näiden ohjelmien avulla on voinut jakaa opettajan koneen työpöydän oppilaiden kanssa ja siten esim. tehdä yhdessä nettitehtäviä.
Oppilaita olemme tavanneet aikaisemmin kerran vuodessa, kun heidät kutsuttiin normaalikouluun nk. etäpäivään. Silloin kaikki etäoppilaat pääsivät tutustumaan kouluumme, söimme lounasta heidän kanssaan, teimme Cd-rom-tehtäviä multimedia-luokassa, jossa oppilaat myös saivat äänittää lukemistaan ja kuunnella omaa ääntämistään. Päivä oli aina onnistunut ja oppilaat puhuivat siitä pitkään. Osalle etäoppilaistamme oli kokemus sinänsä päästä kouluun, jossa on 900 oppilasta, eli enemmän oppilaita kuin asukkaita vaikkapa entisessä Velkuan kunnassa! Nykyisin opettajat käyvät mahdollisuuksien mukaan kerran, pari vuodessa etäkoulussa. Saksan opetusharjoittelijoiden kanssa käymme usein katsomassa etätuntia oppilaan näkökulmasta: harjoittelija pitää tunnin normaalikoulusta ja me muut olemme sitä seuraamassa oppilaiden luona Velkualla.
Etäoppilaiden oppimistulokset ovat olleet kohtuulliset. Välillä heidän kanssaan on voinut edetä nopeammin kuin luokkaopetusryhmän kanssa, välillä taas hitaammin – lähinnä tekniikan pettämisen takia. Kokeissa he ovat onnistuneet suhteessa samalla tavalla kuin luokkaopetuksessakin olevat oppilaat eli ryhmissä on sekä nopeammin että hitaammin edistyviä oppilaita. Koska oppilasryhmät ovat pienet, ei motivaatio-ongelmia ole usein ollut, vaikka A2-kielen oppilailla onkin kaksi viikkotuntia enemmän kuin muilla. Niissä aikaisemmissa yhteistyökouluissa, joissa oli koulukuljetukset, olivat etätunnit muiden tuntien päällä, mikä häiritsi oppilaita välillä.
Kuvayhteyteen ja Netmeeting-ohjelmaan perustuneet etätunnit olivat pakostakin varsin opettajajohtoisia. Opetusjaksosta on kulunut tehtäviin paljon aikaa; kaikilla oppilailla ei ole ollut käytössään omaa tietokonetta, joten Netmeeting-tehtävien esittäminen oli hidasta. Oppilaiden omien tuotosten tarkistamisessa on myös ollut vaikeuksia, sillä kotiläksyjen kopioiminen vihkojen sivulta ja faksaaminen opettajalle on jostain syystä ollut oppilaille hankalaa. Tunteihin on kaivattu enemmän dynaamisuutta ja oppilaan omaa suullista ja kirjallista tuottamista. Oppitunneilla on monesti tuntunut siltä, että oppilaat ovat ymmärtäneet asian; he esittävät mielellään niin kirjan dialogeja kuin omiaankin ja osaavat vastata moniin kysymyksiin. Vasta kokeessa on käynyt ilmi, etteivät opetellut asiat olleetkaan aivan selviä. Opettajat ovat kaivanneet mahdollisuutta nähdä , mitä oppilaat kirjoittavat työkirjoihinsa, mitä he kumittavat pois, ja missä heillä on vaikeuksia. Niinpä opettajan haasteena on ollutkin keksiä sellaisia työmuotoja, joissa opeteltava kieliaines on kertautunut useammalla tavalla. Videoneuvotteluvälitteinen opetus on antanut kokeneemmallekin kielenopettajalle uusia näkökulmia omaan opetukseensa.